Direction / Suunta

Photo Credit: Juuka, Finland by Maria Hakasalo

I had set a really tight schedule for writing the focusing book. I woke up to reality in January. While attending  a focusing course in Chile I received a request from the publisher to provide them with the title of the book and the back cover by the end of the month. Help! I did  not have a name ready and I was far from home. I thought that I would not think about writing a book at all during this trip.

On the same day we explored the tremendous ability of focusing to open us up to what cannot be measured on a logical scale and where to reach what is even more than logical. First, we created a few sentences to define the word direction. I wrote: “The direction is the path that must pass from A to B so you can achieve something.”

After that, we brought our attention to the body and how the word direction “sits in our body”. For me it started with a feeling of space in the chest and, as a result, my body bent backward in the chair, casually. Rest. My hands followed really slowly. When I tried to move them faster, I feltl how wrong it was and I had to return my hands to where I had started to rush. By hurrying forward my hands were out of sync with my body’s timing and location.

“The direction is something that moves at its own pace, in its own way, and you can’t rush it or make it happen faster,” my body said.

Next, we did a pair exercises where we compared the wisdom given by our bodies in the direction of a real situation in our lives. I compared it to the schedule I had set for the focusing book. In my right hand was the direction, in the left was the timetable. They were not close together, but stayed far apart. I felt energy in both hands, but in the right hand there was considerably more energy than the left. When my partner called me to look more closely at my left hand, I noticed the holes in it.

I called these far away places to meet each other. I asked for a “book schedule” to show up  where the direction is. I moved my left hand toward my right hand. This movement opened up like a curtain to what I had never seen before. I saw deeply, who I really am and how it contradicted with what I thought I should be. It also showed me what made me want to hurry. While I cried for something I am not, I was deeply grateful for what I am.

After talking to the publisher, I woke up to feelings of shame. The shame arose mainly from the fact that I had not at all considered the correct timetable.

The shame revealed a deep-seated pattern in myself: I appreciated speed over everything. Something in me wants me to be fast. What is this all about ? Now I am learning to be slower in what I had wanted to do quickly.

Olin asettanut fokusointikirjan kirjoittamiselle todella tiukan aikataulun. Todellisuuteen heräsin tammikuussa. Ollessani fokusointikurssilla Chilessä sain kustantajalta pyynnön, että ilmoittaisin kirjan nimen ja takakannen tekstin kuun loppuun mennessä. Apua! Ei minulla ole nimeä valmiina ja olen kaukana kotoa, lähtenyt sillä ajatuksella, että en mieti kirjan kirjoittamista lainkaan reissun aikana.

Saman päivän aikana tutustuimme fokusoinnin valtavaan kykyyn avata meille yhteys siihen, mitä ei voida mitata loogisuuden asteikolla, vaan missä tavoitetaan se, mikä on enemmän kuin loogista. Muodostimme ensin kukin muutaman lauseen sanakirjamaisen määritelmän sanalle suunta. Minä kirjoitin: ”Suunta on tie, jonka tulee kulkea paikasta A paikkaan B, jotta voit saavuttaa jotain.”

Tämän jälkeen veimme huomion kehoon ja siihen, miten ko. sana asettui itsessämme kehollisesti. Minulla se alkoi tilan tuntuna rintakehässä ja sen myötä kehon kaartumisena tuolissa rennosti taaksepäin selkänojaa vasten. Lepo. Käteni seurasivat todella hitaasti mukana. Kun yritin liikuttaa niitä nopeammin, tunsin, miten väärin se on, ja minun täytyi palauttaa käteni takaisin siihen kohtaan, missä aloin kiirehtiä. Kiirehtimällä eteenpäin viedyt käteni eivät olleet oikeaan aikaan siellä, mikä kyllä oli niille oikea paikka, mutta vasta myöhemmin.

”Suunta on jotain, joka liikkuu omaan tahtiinsa, omalla tavallaan etkä voi kiirehtiä sitä tai saada sitä tapahtumaan nopeammin”, kehoni kertoi.

Seuraavaksi teimme pariharjoituksen, jossa vertasimme kehomme antamaa suuntaan liittyvää viisautta johonkin elämässämme olevaan todelliseen tilanteeseen. Minä vertasin sitä fokusointikirjalle asettamaani aikatauluun. Oikeassa kädessäni oli suunta, vasemmassa aikataulu. Ne eivät asettuneet lähekkäin vaan pysyttelivät kaukana toisistaan. Tunsin kyllä molemmissa käsissä energiaa, mutta oikeassa kädessä huomattavasti enemmän kuin vasemmassa. Kun parini kehotti minua katsomaan tarkemmin vasenta kättäni, havaitsin siinä olevat reiät.

Kutsuin näitä kahta, toisistaan kaukana olevaa kohtaamaan. Pyysin ”kirjan aikataulua” kulkemaan sinne, missä suunta oli. Lähdin liikuttamaan vasenta kättäni oikeaa kättä kohden. Tämä liike avasi kuin esiripun sellaiselta, mitä en ollut aiemmin nähnyt. Näin syvästi, kuka minä todella olin ja miten se oli ristiriidassa sen kanssa, mitä haluaisin olla. Myös sen, mikä sai minut kiirehtimään. Samalla kun itkin jotain, mitä minun ei kuulunut olla, tunsin syvää kiitollisuutta siitä, mitä olen.

Myöhemmin kustantajan kanssa juteltuani heräsin häpeän tunteisiin. Häpeää herätti lähinnä se, että en ollut lainkaan pohtinut, mikä olisi oikea aikataulu.

Häpeän alta paljastui itsessäni syvällä oleva malli: nopeuden yliarvostus. Jokin minussa tahtoo, että olisin aina nopea. Mitä kaikkea lienee sen takana? Nyt opettelen olemaan hidas siinä, minkä halusin tehdä nopeasti.