Some months ago, I became a grandma to a baby and a puppy. I listen to these significant events in my body. I start to feel the liveliness in the bottom of my feet. Then something “awkward” appears in my stomach. How could anything so tricky be related to such beautiful things?

This felt sense is located horizontally, longitudinally in my stomach. It is spherical, maybe about three centimeters in diameter. It has soft edges. Something concentrated wrapped in a sausage casing.

As the delivery of the baby lasted almost two days, there was a moment when I began to think about all the possible ways it had gone wrong. At some point, I was already sure that both my daughter and her baby had died, and no one in the middle of that horror could tell us anything.

Fear of loss.

Is it related to how I lost myself? As a child, I decided that I wouldn’t cause any problems for my parents. I kept the pain and sorrow inside me — even the joy.

The newly-born, both human and canine, have vitality. They are waking up to the outside world and learning as they encounter new experiences. A sharp look that suddenly bursts into a sweet smile, a mouth that meets new sounds. Paws are running into your arms.

I remember a photo we took the day I first met my granddaughter. There was a picture published on social media showing just a little hand of our baby girl in my big, much stronger one. We who loved her saw that she was more than a hand, but we didn’t show it to everyone.

Dear belly, what do you ask for or need?

Loving ears, eyes, and arms that hear see and carry me just as I do with my grandchild. People, animals, for which I am more than a hand shown in a social media photo. Some love my plump stomach, and my lips that grapple with the right words and sometimes find them. And I wonder if I could become even more visible, beloved, and faithful to myself?

These contradictions do not end here, as I now can feel two Prince sausages (in Finland, some short sausages are called Prince sausages) in my belly. Like two attached Prince sausages. A meaty concatenation of sausages. Lots to eat. One is on the left side of my hip. The other is on the heart side and expands under the rib, growing toward my left flank. These are long-legged Prince sausages. Or are they Princesses?

A part of me is against the word Princess. In my childhood, those who wanted to look beautiful were called princesses. Not in an admiring way but like a coquette. It described an awkward person trying to draw attention to herself.

I welcome the Princess in myself. The child who changed her clothes many times a day according to her desires. How wonderful it felt when I did the same during the focusing week-long in Chile one year ago. Or when I change my grandchild’s diapers and think about what clothes to put on her. How will I release my grip on her so that she could choose the clothes she desires as she grows up? And I’m not just talking about clothes now.  When growing up, what kind of look, touch, and words will she need to face, feel, and hear to find herself?

How about me?

Is it time to unload my sausage casing and open up my ingredients for a viewing? Look, I was born from this mass.  Edible but not always digestible. And maybe only for  those who like this kind of sausage.

 

Kun minusta tuli mummu

Muutama kuukausi sitten minusta tuli sekä mummu että koiramummu. Kun kuulostelen näitä isoja tapahtumia kehossani, alan tuntea sekä elävyyden jalkapohjissani, että jotain ”hankalaa” vatsassani. Miten näin kauniisiin asioihin voisi sisältyä mitään hankalaa?

Se sijaitsee horisontaalisesti, pitkittäissuuntaisesti vatsassani. Se on pallomainen, halkaisijaltaan ehkä noin kolme senttimetriä. Sillä on pehmeähköt reunat. Kuin makkarankuoreen kääritty tiivistymä.

Kun vauvan synnyttäminen kesti ja kesti, aloin pohtia, mitä kaikkea kamalaa voisi tapahtua. Jossain vaiheessa olin jo varma, että sekä tyttäreni että hänen vauvansa olivat molemmat kuolleet, eikä kukaan siinä kauheudessa kyennyt ilmoittamaan siitä meille.

Menettämisen pelkoa.

Liittyykö se siihen, kuinka menetin itseni? Kuinka lapsena päätin, että en aiheuta vanhemmilleni mitään ongelmia. Pidin sisälläni kaiken kivun ja surun. Ilonkin.

Vauvoissa, niin ihmis- kuin koiravauvoissakin on elämänvoimaa. Heräämistä ulkopuoliseen maailmaan. Uuden oppimista. Tarkkaa katsetta, joka yhtäkkiä puhkeaa suloiseen hymyyn, suuhun, joka tapailee uusia äänteitä. Tassuja, jotka juoksevat syliin.

Muistan valokuvan, jonka otimme sinä päivänä, kun ensi kertaa kohtasin lapsenlapseni. Sen someen laitettavan kuvan, jossa näkyisi vain pienen tyttövauvan pieni käsi minun suuressa, paljon vahvemmassa kädessäni. Minä itse, me näimme, että se pieni oli muutakin kuin pelkkä käsi mutta emme näyttäneet sitä kaikille.

Rakas vatsani, mitä sinä pyydät tai tarvitset?

Rakastavia korvia, silmiä ja syliä, jotka kuulevat, näkevät ja kantavat minua samalla tavoin kuin minä lapsenlastani. Ihmisiä, eläimiä, joille olen enemmän kuin somessa näkyvä käsi. Jotka rakastavat pulleaa vatsaani, huulia, jotka hapuilevat oikeita sanoja ja välillä löytävät niitä. Ja mietin minä sitäkin, voisinko tulla vielä enemmän näkyväksi, rakkaaksi ja todeksi itsellenikin?

Ei tämä tähän loppunut, sillä tunnen, kuinka tiivistymiä on nyt kaksi. Kuin kaksi prinssinakkia toisissaan kiinni. Tuhti makkaraketju. Paljon syötävää. Toinen niistä on napani vasemmalla puolella. Sydämen puolella. Sivussa, ei keskellä. Se laajenee kylkikaaren alle, kasvaa kohti vasenta kylkeäni. Pitkäsäärinen prinssinakki. Tai prinsessa?

Jokin osa minusta vastustaa sanaa prinsessa, sillä prinsessaksi on minun maailmassani kutsuttu sitä, joka haluaa näyttää kauniilta. Hienohelmaista hempukkaa. Kevytkenkäistä, hieman hankalaa ja huomiota itselleen hakevaa.

Toivotan tervetulleeksi prinsessan itsessäni. Sen, joka vaihtoi vaatekertaa mielihalujensa mukaan. Miten ihanalta tuntuikaan, kun tein tammikuussa Chilen matkallani samoin. Tai kun saan lapsenlapselleni vaippaa vaihtaessani pohtia, millaiset vaatteet hänelle pukisin. Miten irrottaisin otteeni hänestä niin, että hän kasvaessaan saisi valita ne vaatteet, jotka ovat häntä itseään eniten? Enkä puhu nyt vain vaatteista. Puhun myös aatteista. Millaista katsetta ja kosketusta, millaisia sanoja hän tarvitsee löytääkseen sen?

Sitä samaa pohdin itsellenikin.

Olisiko aika purkaa makkarani kuoret ja avata raaka-aineeni nähtäväksi? Että näin, tästä massasta synnyin minä. Syötävän hyvää, ei aina helposti sulavaa. Niiden ruokalautaselle pureskeltavaksi, jotka tällaisesta makkarasta pitävät.

To leave or read a comment, click here and go past the end of the post.