Silence is a Voice / El Silencio es voz / Hiljaisuus on ääni

Photo credit: Eduardo Esquivel

Silence is a Voice

I look out of the huge windows that open to the sea in the retreat center at Punta de Tralca, Chile. It is the morning. The sea is quiet. The sky is looming pale and it is hard to see where the sea ends, where the sky begins. Yesterday red warning flags waved on the beach. Wild, foam-headed waves wandered loudly to the beach. The water was cloudy brown from the sand.

On the fourth morning of the Focusing Weeklong, during the bio-energetic movement group class, I move according to the sounds of nature in me. I become nature itself. It is not easy, because I am used to the fact that all the sound, which arises from me, should be wise, reasonable or right. I am now the wind, I am swinging in the breeze. I am a seagull skipping on the beach.

Then we settle in a circle. Everyone who wants can step into the middle, move and make the sounds their body wants to express. I step into the middle without making any sound. I look everyone in their eyes swinging my body from side to side. At some point, I feel timid. Is it acceptable to be silent, if we were asked to make sounds?

Is it acceptable to be silent if using our voice is what was asked? This question lives in me until the end. Only at the very end, a new thought sneaks into my mind: silence is a voice.

During the Weeklong I sometimes get tired of speaking English. I don’t understand Spanish at all, or just a word now and then. In the cafeteria, I start to think about speaking Finnish without waiting for anyone to understand me. In this way,  nobody would be confused nor would they find it distracting or worry about the meaning, because that wouldn’t be my point. It would just be…my voice. With this thought in my mind, I try to listen to Spanish with the idea of listening to the “voice of another,” another person with a voice and language different from mine.

At the beginning of the week, I occasionally feel that I have no words. Nothing to say. At some point, I feel that all my words are useless, stupid, weird. Nobody wanted to talk to someone like me. This results in stiffness in my neck, headaches and pain that wake me up at night. When I focus on my own trauma during one of the sessions, I recognise that the stiffness of my neck is very familiar from school, where I felt a strong sense of being an outsider. There are moments when I want to take a rest in my room or go alone to some peaceful place and be quiet. With others, my silence seems too loud – in me. To be fair, I am not silent all the time. I am laughing happily, talking, enjoying myself most of the time.

Headaches, neck pain and the feeling of being an outsider disappears with sharing. The support of the group is beautiful and touching.

At the end of the week, in my home group, I focus on the sentence that comes to my mind: “Nobody listens to my language.” A narrow felt sense crosses my chest like a tightrope. I am balancing on a rope that is stretched from one mountain to another. Keeping the balance is extremely challenging! My own language, Finnish, is one mountain, English and Spanish are the others, none of which that I could ever reach, no matter how I try. My stomach gets ill and I feel bad. With the help of my focusing partner, I am able to be with all that nausea.

Suddenly, the Finnish language returns to my lips and out of my mouth. When I let it come, a whole new world opens up. I feel immense freedom and energy in my hands that rise to flight. I am able to fly freely from one mountain to another, without any restrictions, carrying my own language with me all the time!

When I share this experience with my group both in Finnish and English, I feel really alive. My language is free. I am listened to. My language is heard. I am even asked to speak the language that is mine.

The language that only one participant of the Weeklong speaks, is suddenly something more. It is me with all my own unique features, strengths and weaknesses, memories and interests that I do not need to hide for the fear that others think I am somehow strange. Something that nobody around me could understand. I am understood, I am loved the way I am.

I was sent to travel this journey by the discussions about diversity during the first day of Weeklong. We all see diversity in our everyday lives, and in each of us there is a place that may easily sense a need to defend and protect itself when meeting such diversity – and this is the place to focus on finding a connection.

A symbol of diversity for me is an old-fashioned file system, the one that uses index cards. Each card is unique. Each includes different things. Some of them are common to all of the cards. That’s how we are. There are many different cards in me, as well. Do I intentionally decide not to look at some of them? Do I always read the same, familiar cards? Am I afraid to touch some cards, to get to know the content of them?

A multilingual focusing with a partner whose mother tongue I don’t understand follows the discussion and focusing of diversity. My partner speaks Spanish, I speak Finnish. The listener’s task is to reflect back in a foreign language. When focusing we both are having long, silent moments. Silence carries something that words cannot tell. We reflect each other’s movements, we repeat the words we don’t understand. Still, they feel so right. It feels so right.

At the Certification Ceremony of last night my symbol for the very moment in the midst of all the loving, beautiful, diverse people, different languages and voices is: “I am not alone.”

“I take the word and move
through it, as if it were
only a human form,
its lines delight me and I sail
in each resonance of language:
I utter and I am
and across the boundary of words,
without speaking, I approach silence.”

Pablo Neruda: from The Word, appearing from “Full Woman, Fleshly Apple, Hot Moon” Translated by Stephen Mitchell (http://peacefulrivers.homestead.com/PabloNerudaWord.html)

Maria Hakasalo


El silencio es voz

Miro por las enormes ventanas que se abren al mar en el centro de retiro en Punta de Tralca, Chile. Es la mañana y el mar está tranquilo. El cielo está pálido y es difícil ver dónde termina el mar y dónde comienza el cielo. Ayer ondearon banderas rojas de advertencia en la playa. Hay olas salvajes con cabezas de espuma  que vagaban ruidosamente hacia la playa. El agua estaba turbia y llena de la arena.

El cuarto día de la conferencia empieza con la clase de grupo de movimiento bio-energético.  Me muevo de acuerdo con los sonidos de la naturaleza en mí. Me convierto en la naturaleza misma. No es fácil, porque estoy acostumbrada al hecho de que todo el sonido que surge de mí debe ser sabio, razonable o correcto. Ahora soy el viento, estoy balanceando en la brisa. Soy una gaviota saltando en la playa.

Luego nos acomodamos en un círculo. Todos los que quieran pueden ingresar al medio, moverse y hacer los sonidos que su cuerpo quiere expresar. Entro en el medio sin hacer ningún sonido. Miro a todos en sus ojos moviendo mi cuerpo de lado a lado. En algún momento, me siento tímida. ¿Es aceptable guardar silencio, si se nos pide que hagamos sonidos?

¿Es aceptable guardar silencio si nos pide usar nuestra voz? Esta pregunta vive en mí hasta el final. Solo al final, un nuevo pensamiento subió en mi mente: el silencio es voz.

Durante el resto de la semana a veces me canso de hablar inglés. No entiendo el español, o solo una palabra de vez en cuando. En la cafetería, empiezo a pensar en hablar finlandés sin esperar de que alguien me entienda. De esta manera, nadie se confundiría ni les distraería ni se preocuparía por el significado, porque ese no sería mi propósito. Solo sería … mi voz hablando mi lenguaje. Con este pensamiento en mi mente, trato de escuchar español con la idea de escuchar la “voz de otra persona”, otra persona con una voz y un idioma diferente al mío.

Al comienzo de la semana, de vez en cuando  me siento que no tengo nada de decir. En algún momento, siento que todas mis palabras son inútiles, estúpidas, raras. Nadie quería hablar con alguien como yo. Esto resulta en un rigidez en mi cuello, unos dolores de cabeza y un dolor que me despiertan por la noche. Cuando me enfoco en mi propio trauma durante una de las sesiones, reconozco que la rigidez de mi cuello es muy familiar desde la escuela, donde sentí una fuerte sensación de ser un extraño. Había momentos en los que quiero descansar en mi habitación o ir solo a un lugar tranquilo y estar quieta. Con los demás, mi silencio parece demasiado fuerte, en mí. Para decir la verdad, no estoy en silencio todo el tiempo. Estoy riendo alegremente, hablando, disfrutando la mayor parte del tiempo.

Los dolores de cabeza, el el dolor de cuello y la sensación de ser un extraño desaparecen al compartir con los otros. El apoyo del grupo es hermoso y conmovedor.

Al final de la semana, en mi grupo de origen, me concentro en la frase que me viene a la mente: “Nadie escucha mi lenguaje”. Una sensación estrecha atraviesa mi pecho como una cuerda floja. Estoy en equilibrio sobre una cuerda que se extiende de una montaña a otra. ¡Mantener el equilibrio es extremadamente desafiante! Mi propio idioma, el finlandés, es una montaña, el inglés y el español son los otros, ninguno de los cuales podría alcanzar, sin importar cómo lo intente. Mi estomago se enferma y me siento mal. Con la ayuda de mi compañero de enfoque, puedo estar con todas esas náuseas.

De repente, el idioma finlandés vuelve a mis labios y sale de mi boca. Cuando lo dejo venir, se abre todo un mundo nuevo. Siento inmensa libertad y energía en mis manos que se elevan al vuelo. ¡Soy capaz de volar libremente de una montaña a otra, sin ninguna restricción, llevando mi propio idioma conmigo todo el tiempo!

Cuando le comparto esta experiencia al grupo tanto en finlandés como en inglés, me siento realmente vivo. Mi idioma esta libre. Me escuchan. Me escuchan a mi idioma. Incluso me piden que hable finlandés.

El lenguaje que solo un participante de la semana había hablado, de repente, es algo más. Soy yo con todas mis características únicas, fortalezas y debilidades, recuerdos e intereses que no necesito ocultar por el temor de que otros piensen que soy algo extraño. Soy comprendido, soy amado como soy.

Me enviaron a recorrer este viaje por las discusiones sobre la diversidad durante el primer día de Weeklong. Todos vemos diversidad en nuestra vida cotidiana, y en cada uno de nosotros hay un lugar que puede percibir fácilmente la necesidad de defenderse y protegerse cuando se encuentra con esa diversidad, y este es el lugar para enfocarse en encontrar una conexión.

Un símbolo de diversidad para mí es un sistema de archivos anticuado, el que utiliza fichas. Cada tarjeta es única. Cada una incluye información distinta. Algunos de ellos son comunes a todas las cartas. Así es como somos. También hay muchas cartas diferentes dentro de mí. ¿Decido intencionalmente no mirar algunos de ellos? ¿Siempre leo las mismas tarjetas familiares? ¿Tengo miedo de tocar algunas cartas, de conocer su contenido?

En una sesión de focusing multilingüe con un compañero cuya lengua materna no entiendo sigue la discusión de la diversidad. Mi compañero habla español, hablo finlandés. La tarea del oyente es reflexionar en un idioma extranjero. Al enfocar los dos estamos teniendo largos y silenciosos momentos. El silencio lleva algo allá de las palabras—cosas que las palabras no pueden decir. Reflejamos los movimientos de cada uno, y repetimos las palabras que no entendemos. Aún así, las palabras sienten correctas. No sentimos bien. Nos sentimos bien..

En la Ceremonia de Certificación al final, mi símbolo por el momento mismo en medio de todas las personas hermosas, hermosas y amorosas, diferentes idiomas y voces es: “No estoy sola”.

“Yo tomo la palabra y la recorro
como si fuera sólo forma humana,
me embelesan sus líneas y navego
en cada resonancia del idioma:
pronuncio y soy y sin hablar me acerca
al fin de las palabras al silencio.”

Un extract del poema “La palabra” de Pablo Neruda

Maria Hakasalo


Hiljaisuuden ääni

Katson ulos retriittitalon valtavista merelle avautuvista ikkunoista Chilen Punta de Tralcassa. On aamu. Meri on hiljainen. Taivaanranta häämöttää vaaleana ja on mahdoton nähdä, missä meri loppuu, missä alkaa taivas. Eilen rannalla heiluivat punaiset varoitusliput. Hurjat, vaahtopäiset aallot vyöryivät äänekkäästi rantaan. Vesi oli hiekasta samean ruskea.

Liikun fokusointikurssin neljännen aamun ohjatussa bioenergeettisen liikkeen hetkessä luonnon ääniä sisälläni kuunnellen. Luonnoksi itsekin muuttuen. Se ei ole helppoa, sillä olen tottunut siihen, että kaiken sen äänen, mikä minusta syntyy toisten kuultavaksi, tulisi olla jotenkin järkevää, viisasta tai oikeaa. Nyt olen tuuli, olen tuulessa heiluva puu. Olen rannalla hyppivä lokki.

Asettaudumme rinkiin. Kuka vain saa astua keskelle, liikkua ja äännellä kehonsa ilmentämällä tavalla. Minä astun sinne. Keskelle. Olen ilman ääntä, olen hiljaa. Katson jokaista vuoron perään silmiin kehoani puolelta toiselle keinuttaen. Jossain vaiheessa minuun iskee arkuus. Onko hyväksyttävää olla hiljaa, kun ohjaaja on pyytänyt ääntelemään?

Onko hyväksyttävää olla hiljaa, jos pyydetään ääntä? Tämä kysymys elää minussa tunnin loppuun asti. Vasta aivan lopussa mieleeni hiipii ajatus: hiljaisuudella on ääni.

Viikon aikana väsyn välillä englannin kieleen. Espanjaa en ymmärrä lainkaan, tai vain sanan silloin tällöin. Ruokalassa pohdin mielessäni, voisinko puhua suomea ilman että odotan kenenkään ymmärtävän minua? Ilman, että kukaan hämmentyisi ja kokisi sitä häiritsevänä tai osoittelevana, sillä sitä se ei olisi. Se olisi vain…minun ääneni. Tätä miettiessäni haluan kuunnella espanjaa ajatuksella, että kuuntelen ”toisen ääntä”. Toista ihmistä, jolla on ääni ja kieli, eri kuin minun.

Viikon alussa tunnen hetkittäin, että minulla ei ole sanoja. Ei mitään sanottavaa. Jossain vaiheessa tunnen, että kaikki sanani ovat turhia, typeriä, outoja. Ei kukaan halua puhua sellaisen kanssa. Siitä seuraa niskojen jäykkyyttä, päänsärkyä ja kipua, johon herään yöllä. Tunnistan omaa traumaa käsittelevällä tunnilla niskojeni jäykkyyden kovin tutuksi kouluajoiltani, jolloin koin vahvaa ulkopuolisuuden tuntua. Nyt haluan välillä vetäytyä huoneeseeni tai johonkin yksin ja olla aivan hiljaa. Seurassa hiljaisuuteni tuntuu liian äänekkäältä – minussa. Suurimmaksi osaksi en kuitenkaan ole hiljaa, vaan nauran onnellisena, puhun ja nautin kaikesta. Silti nämä tuntemukset elävät minussa välillä vahvasti.

Päänsärky, niskavaivat ja ulkopuolisuuden tuntu katoavat jakamisen myötä. Ryhmän tuki on kaunista ja koskettavaa.

Viikon lopulla omassa kotiryhmässäni fokusoin mieleeni pyörähtänyttä lausetta: ”Kukaan ei kuule minun kieltäni”. Rintakehäni halki kulkee kapea tuntu, kuin nuora. Minä taiteilen nuoralla, joka on pingotettu vuorelta toiselle. Tasapainon pitäminen on valtavan raskasta! Toinen vuori on minun kieleni, suomen kieli, toinen englannin, espanjan, jotain sellaista, mitä en voisi koskaan täysin tavoittaa, vaikka kuinka yrittäisin. Vatsani kipeytyy ja alan voida pahoin. Fokusointiparini lempeällä ohjauksella kykenen olemaan pahoinvointini kanssa.

Yhtäkkiä suomen kieli kääntyy huulilleni, suustani ulos. Kun annan sen tulla, avautuu täysin uusi maailma. Tunnen valtavaa vapautta ja energiaa käsissäni, jotka kohoavat lentoon. Saan lentää vapaasti vuorelta toiselle, minne vain ilman minkäänlaisia rajoituksia oma kieli mukanani!

Kun jaan tämän kokemukseni omalle ryhmälleni sekä suomeksi että englanniksi, koen itseni todella eläväksi. Kieleni soljuu vapaana. Minua kuunnellaan. Kieleni kuullaan. Minua jopa pyydetään puhumaan sillä kielellä, joka on minun omani.

Se kieli, jota vain yksi puhui, on lopulta enemmän kuin suomen kieli minun äänelläni puhuttuna. Se olen minä omine, ainutlaatuisine ominaisuuksineni, vahvuuksineni ja heikkouksineni, muistoineni ja mielenkiinnon kohteineni, joita minun ei tarvitse piilotella siinä pelossa, että olen toisten mielestä jotenkin outo. Sellainen, jota kukaan ympärilläni ei kykenisi ymmärtämään. Minua ymmärretään, minua rakastetaan sellaisena kuin olen.

Tälle matkalle minut lähetti ensimmäisen päivän yhteiset pohdinnat monimuotoisuudesta, moninaisuudesta, erilaisuudesta. Näemme sitä arjessamme joka päivä. Meissä jokaisessa on paikka, joka tuntee tarvetta puolustautua, suojella itseään kohdatessaan erilaisuutta – ja juuri se on se paikka, johon meidän tulisi keskittyä löytääksemme yhteyden erilaisuuden keskellä.

Minulla monimuotoisuus avautuu vanhanaikaisena arkistona, sellaisena, johon ennen muinoin arkistoitiin pahvisia kortteja. Jokainen kortti on omansa, niissä kussakin on kirjattuna eri asioita, tietoja, myös jotain samaa. Näin me olemme. Minussa itsessänikin on monta korttia. Jätänkö jotain niistä katsomatta? Luenko aina vain samoja, tuttuja kortteja? Pelkäänkö koskea joihinkin kortteihin, tutustua niiden sisältöön?

Erilaisuuden pohtimista seuraa monikielinen fokusointi parin kanssa, jonka äidinkieltä en ymmärrä. Parini on espanjankielinen, minä suomen. Kuuntelijan tehtävänä on palauttaa tärkeitä lauseita itselleen vieraalla kielellä. Me molemmat pidämme fokusoidessamme pidempiä taukoja. Aistin fokusointiparissani olevan hiljaisen rauhan. Hiljaisuus kantaa jotain, mitä sanat eivät voi kertoa. Me peilaamme toistemme liikkeitä, me toistamme sanoja, joita emme ymmärrä. Silti, ne tuntuvat niin oikeilta. Se tuntuu niin oikealta.

Viimeisen illan juhlavassa seremoniassa minun symbolini juuri sille hetkelle kaikkien kauniiden, erilaisten, eri kielisten ja äänisten ihmisten keskellä on: ”Minä en ole yksin.”

“Otan sanan ja liikun
sen läpi, ikään kuin se olisi
vain ihmisen muoto,
sen linjat ilahduttavat minua ja minä purjehdin
kullakin kielen resonanssilla:
minä ääntelen ja minä olen
ja sanojen rajojen yli,
puhumatta, lähestyn hiljaisuutta.”

Pablo Neruda, ote runosta ”The Word”, vapaa suomennos M. Hakasalo

Maria Hakasalo

Subscribe to Blog via Email

Enter your email address to subscribe to this blog and receive notifications of new posts by email.

11 thoughts on “Silence is a Voice / El Silencio es voz / Hiljaisuus on ääni”

  1. I love this – “Silence is a voice”

    Thank you for sharing this experience with us here.
    I have never thought about languages this way and how difficult it must be for people who’s main language is not English.
    I am always sad I don’t speak a different language other than English, it always feels to me like other languages people speak are like secret codes and I want to be a part of that. I do know what it’s like to speak and not be understood even in my only language.
    I often like the way people whose second language is English speak because it is slower and seems to come from a deeper place.

    I like the voice of silence and think that is my first language!

    Gabe

  2. In this youtube video me and two other were interviewed about our experience during the weeklong. ttps://www.youtube.com/watch?v=o-GKq75vXSQ

    I am amazed how openly I shared my feelings and how easy it was and how natural it felt for me. Now when seeing and listening it I can feel it in my breast and my hands are little shaky. There is a sense of vulnerability. Still it feels like “yes, it is okay”. When saying that I can feel my feet so strongly, so grounded. And I love listening what the others say, seeing their faces and hearing the familiar voices, even when I don’t understand Spanish (or is it Portuguese?). It brings me back to that beautiful atmosphere and love I felt.

  3. Many Finnish people are very fluent in Finnish. I used to speak English in my previous work and it was easy with all the professional language. Then not speaking for several years I feel it much more difficult, even with normal, daily things, or even worse when I try to tell how I feel. I just cannot find the words.

    I love your words about “coming from a deeper place”. Maybe it is a Focusing way of speaking. And that is what we all can learn. And the word “slower” reminds me to take a break with my fluent language and to check and see if it really was the way I just said.

    And you seem to have the same first language that I have. It makes me think me in my mother’s womb. Being silent and hearing voices from outside me. Some more distant, muted, some more close and stronger.

    Thank you for sharing!

  4. I am joining you in your experience of being present in the way you where and your exploration of silence and the possibility of giving voice and in language. What came for me in what I sensed you in movement as you were, you body was speaking itself regardless of the language you were using and I could understand you. I have explored this possibility on YouTube without bothering to listen to the language being spoken! Thank you Kevin

  5. Dear Maria,

    Thank you for a window on how language diversity and Focusing intersect. As a foreign language teacher I was constantly reminded that, unlike other academic subjects, learning other languages requires that one be able to handle the dissonance of constantly being on the edge of “not knowing.”
    One cannot engage in language learning without holding space for all the emotions that not being able to communicate in the target language generates inside you body. I would let students know that if they were getting headaches, that was a sure sign that they were engaged enough to actually be learning the language.

    Depending on whether you speak the dominant language or if another language has preference engenders other feelings of belonging/not belonging. Being able to function in arena in which your language is not the dominant language requires a high level of grounded presence to make room for actually processing what you might be able to learn given the challenging nature of this situation.

    I love that you found speaking Finnish, in addition to English, helped you connect to yourself and ease that path. It also helps that your co-participants were open to hearing your language. All is welcome.

    Regards,

    Diana

  6. Thanks, Kevin! I feel so alive when I have that movement in me. And nowadays it happens pretty often. I feel much more alive than I have ever felt, and it is a great feeling! Interesting what you told about YouTube.

  7. Wau! What you wrote and my experience during weeklong encourages me to be with “not knowing” even more than before. Thanks, Diana!

  8. Thank you Maria for sharing this – your sharing has helped me explore how living in another language than my mother tongue is for me. I often ask myself who am I when I speak French rather than in my mother tongue English.. can I really be myself? I have to overcome the strong sense of being other. Frequently I have needed to be silent rather than risk seeing frowns of misunderstanding on the faces of my listeners. After ten years of resistance generated by fear of lack of acceptance I am finally ready to jump in with both feet and perhaps abandon my sense of being anglophone., ie.., some one who speaks English and decide just to be Kit, with whatever language comes out of my mouth!!

  9. Dear Kit, thank you for sharing your story. It was very touching. How beautiful you are as you are! Your story encourages me to be more me, even with people who speak the same language than I do. To find my “inner language” that is “true me” and let it show to other people even there is a risk that not all will understand it. Still there are people who will and who love me the way I am. Those moments are priceless!

  10. Thank you Maria. I read my comment and then yours and had tears rolling down my cheeks!! Yes, there are people who will and who love both you and me the way we are. And those moments are priceless!!

Please leave a comment about your response to this post.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.